Löysin juuri arkistoista kuvan, joka on otettu viikko leikkauksen jälkeen. Ei se edes näytä mitenkään kauhean pahalta.
Näin vuoden jälkeen, leikkausarvet näkyy vieläkin aika selvästi, varsinkin oikealla puolella koska sinne jouduttiin tunkemaan metallinen lasta. Ei ne arvet kuitenkaan ole missään vaiheessa häirinneet ja oikeastaan ne on nyt tavallaan osa minua. Jäipähän jonkinlaiset muistot hypystä.
Nilkka turpoilee vieläkin, mutta ei samalla tavalla kuin vielä puoli vuotta sitten. Aamuisin se on vieläkin välillä jäykkä, mutta kävelemällä vetreytyy. Jonkinlaisen eron tuntee edelleen nilkkojen välillä, riippuen mitä tekee, mutta pystyn kävelemään normaalisti mikä on ihan huippua. Juoksukin onnistuu jossain määrin. Olen myös huomannut, että melkein aina kun seison paikallani esimerkiksi odottamassa kaveria, alan automaattisesti tekemään jotain niitä nilkkaharjoituksia joita tein fysioterapian aikana. Aika hyvin jäänyt päähän.
Tavallaan mieletöntä kuinka kroppa pystyykin parantamaan itsensä onnettomuuksien jälkeen, ja kuinka ne lihaksetkin loppujen lopuksi kasvaa takaisin. Ei kroppa kaikkea kuitenkaan pysty korjaamaan, mutta onneksi siihenkin tottuu ja sopeutuu.
Viimeinen vuosi on ainakin opettanut, että omalla asenteella on todellakin paljon väliä. Täytyy yrittää pysyä positiivisena ja sopeutua. Loppujen lopuksi minulta onnistui mm. pyykin pesu ja lakanoidenkin vaihtaminen yhdellä jalalla. Se vaati vaan vähän kekseliäisyyttä. Ja nykyään kun yritän vältellä jotain hommia tai olen liian laiska lähteäkseni urheilemaan, ensimmäisenä mieleen tulee se fiilis viime talvelta kun olisi niin kovasti halunnut tehdä kaikkea, mutta ei vaan yksinkertaisesti pystynyt. Tai kun urheilen niin mietin kuinka mahtavaa onkaan pystyä urheilemaan, siitä on aina kiva hymy huulilla jatkaa. Se kun ei pysty edes kävelemään on uskomattoman turhauttavaa, enkä usko että kukaan pystyy todella käsittämään kuinka rankkaa se on, jos ei ole itse kokenut sitä.
Ehkä se on sitä, että tiettyjä asioita ei osaa arvostaa ennenkuin ne menettää.
Tälläisissä tilanteissa on myös ihana huomata kuinka ympärillä on paljon huippuja ystäviä, jotka jaksaa omista kiireistään huolimatta käydä auttamassa ja pitämässä seuraa.
Toivotaan nyt, että ainakin seuraava vuosi olisi täysin tapaturmavapaa!
English updates are back. I tend to forget to write these because I think Signe is the only one who needs them. Still..Today is the anniversary of my broken ankle. It's been exactly a year since I for the first time (and probably last) jumped out of a plane. Great experience except for the landing, that was an epic fail!At least I was like a celebrity in the hospital; a foreign girl who managed to break all right ankle bones by skydiving. And now I literally have metal in my ankle. Cool (or not). I just found the pic, it was taken around a week after the surgery, doesn't even look that bad!After a year, the scars are still quite visible, especially on the right side where the plate is. It it still quite stiff in the mornings, and sometimes feels a bit weird. It still gets swollen but it's nowhere near as bad as it was even some months ago.I've also noticed that when I'm standing, I quite often end up automatically doing my physiotherapy exercises. It's quite fascinating how your body can heal, but then again it cannot heal from everything. Then you just have to adapt. At least last year has thought me that your attitude really matters. One just has to try to stay positive and be creative. Nowadays, I feel very happy when I can exercise bc I still remember those horrible days when I couldn't even walk. I think no one can really understand how it feels unless they have experienced it themselves.
As horrible as these things can be, it was so great to see that I have very lovely friends who constantly made sure that I was ok.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti