Nilkan kuntoutus vol. 10933948308402

Laskuvarjohypystä, ja sen seurauksena tehdystä nilkkaleikkauksesta, on nyt hieman yli 10 kuukautta (kirjoitin siitä mm. täällä). Toisin sanoen, nyt alan vähitellen saada jonkinlaisen kuvan siitä minkälaisen nilkan kanssa pitäisi tulevaisuudessa elellä. En missään vaiheessa herätellyt toivoa siitä, että tästä nilkasta tulisi yhtä normaali kuin sen terveestä parista. Hyvä näin, koska  käydessäni eilen yksityisellä fysioterapeutilla sain asiaan varmistuksen, ei toivoakaan. Onneksi ei tullut yllätyksenä, ja toisaalta, aikamoinen sateenkaarten maalailija saa olla jos herättelee vahvoja toiveita täydestä normaaliudesta sen jälkeen kun on rysäyttänyt nilkkansa sijoiltaan murtaen tibian, fibulan ja taluksen. 'Kerran kun laitetaan luita poikki niin tehdään se nyt sitten kunnolla' - onnettomuus.

Ongelma ei niinkään ole siinä, että siihen sattuisi (ainakaan koko aikaa). Vaan lähinnä siinä, että nilkan liikerata tiettyihin suuntiin väännettäessä on aika hankalaa. En esimerkiksi pääse kunnolla kyykistymään, jonka seurauksena mm. kaikenlainen hyppely on vähän vajaata. Jäykkyyden takia minulla ei myöskään ole oikeassa jalassa yhtä paljon pelivaraa kuin vasemmassa. Tämän huomaa siitä, että pienet tömähdykset ja harha-askeleet ei välttämättä tunnu vasemmassa nilkassa lainkaan, mutta saa oikean nilkkaan jomottamaan ja turpoilemaan. Nilkka täytyy myös totuttaa liikkumiseen, ja tietenkään ei saa liikkua liian paljon tai raskaasti. Kun se sitten tottuu liikuntaan niin päälle viikon tauko on tarpeeksi siihen, että se taas jäykistyy ja kipeytyy helpommin kun taas jatkaa urheilemista. Tällä hetkellä kärsin tämän vaikutuksista; kaksi viikkoa kipeänä ilman mitään kunnon liikuntaa, sitten lenkki, pari liian tömähtävää askelta ja tadaa, I'm in pain. Näin paljoa ei ole särkenyt sitten viime kevään ja ensimmäistä kertaa kuukausiin jouduin turvautumaan särkylääkkeeseen. Uiminen ja pyöräily ovat ilmeisesti parhaat mahdolliset lajit nilkalle, joten täytyypi lisätä viikon uintikertoja ja katsoa mitä tapahtuu.

Jälkeenpäin voin myöntää, että ne pari kuukautta jalka kipsissä olivat jotain aivan kamalaa. Sitä ei osaa kuvitellakaan kuinka turhauttavaa on olla jalka kipsissä ja kykenemätön tekemään arkipäivän juttuja ennenkuin sen joutuu itse kokemaan. Suihkussa käyntikin oli oma numeronsa, puhumattakaan kokkaamisesta tai tavaroiden siirtämisestä paikasta A paikkaan B. En aiemmin osannut kuvitellakaan kuinka hankala vastaava tilanne voi olla henkisesti. Onneksi onnistuin pitämään kiinni suhteellisen positiivisesta asenteesta, ja sain kaikki kouluhommatkin tehtyä todella hyvin. Silti, toivottavasti moista ei tarvitse enää ikinä kokea.

Kaikki aina kysyy, että kannattiko. Tavallaan kannatti, koska halusin kovasti päästä hyppäämään ja kokemaan millaista se on. Se tunne kun heittäytyy koneesta ulos ja ilmavirta nappasee mukaansa on yhtä aikaa karmiva ja mahtava. Sen jälkeen kun varjo on auennut ja liitelet korkealla taivaalla on jokseenkin surrealistista. Heiluttelet jalkoja ilmassa ja katselet maisemia samalla kun tuuli iskee 'kangaspalaan' jonka varassa pysyt ilmassa. Huippua! Jos olisin tiennyt, että murskaisin nilkkani niin tietenkään en olisi hypännyt. En nyt sentään ole mikään täysi idiootti. Olisin mieluummin saapunut hyppypaikalta suoraan kotiin, ilman poikkeamista sairaalaan ja ilman metallia jalassa. Mutta en tiennyt että niin kävisi, ja halusin hypätä. Laskeutumista lukuunottamatta se oli oikeasti hieno kokemus.

Nyt olen vähitellen alkanut kunnolla tajuamaan, että tämä on jotain minkä kanssa joudun elämään loppuelämäni. Tavallaan aika masentava ajatus, että on jotain asioita joita en luultavasti enää ikinä pysty tekemään. Toisaalta, tämä varmasti kannustaa elämään terveellisesti ja pitämään omasta kunnosta ja hyvinvoinnista parempaa huolta. Osaan arvostaa liikuntaa ja joitain elämän pieniä juttuja nyt aivan toisella tavalla kuin vuosi sitten. Lisäksi omat ja muiden tekosyyt vältellä liikuntaa, kuten 'siellä on huono keli', 'väsyttää', 'sormi on kipeä', 'ei ole aikaa' jne, ovat aika lailla menettäneet merkityksensä. Jos pystyn lenkkeilemään, joogailemaan, uimaan ja pyöräilemään tämän nilkan kanssa, niin pätevät 'tekosyyt' olla liikkumatta on aika vähissä.

Edessä on vielä pari fysioterapia kertaa jossa katsotaan kuinka paljon nilkan liikerataa saisi vielä parannettua, lisäksi ns. odotettua paranemisaikaakin on vielä jonkin verran jäljellä. Toivon, että ahkera harjoittelu ja säännöllinen, ei liian raskas, liikunta vetreyttää nilkkaa vielä lisää. Toivon myös haikeasti, että pystyisin vielä edes joskus käyttämään kunnolla korkokenkiä! Jos en pysty niin lahjoitan suosiolla kaikki korkkarini hyvään kotiin ystävälleni Karitalle, hänen huomassaan ne ainakin pääsisi käyttöön.